”My name is Bond, Jane Bond”.
Mikä mahtaa olla mielikuvituksen määritelmä? Kyky visioida vaihtoehtoisia tapoja olla ja toimia? Kuulostaa kovin hurmattomalta, mutta sitähän se pelkistetyimmillään on! Kuvittelen itseni Batgirliksi, kuvittelen itseni seikkailevaksi velhoksi, kuvittelen itseni meneväksi uraohjukseksi Pradan kengissä ja Guccin laukku käsivarrella. Kuvittelen olevani pullantuoksuinen äiti, jonka ääni ei koskaan kohoa lempeää kujerrusta kovemmaksi, kuvittelen lentäväni, kuvittelen pitäväni puheen muutamalle valitulle presidentille ja yritysjohtajalle (ja kuvittelen heidän piittaavan palopuheestani, vaikuttuvan kyyneliin asti!). Kuvittelen täpäkät keskustelut, kuvittelen lottovoiton jakamisen perheelle ja kavereille, kuvittelen tunnetilan jonka haluan valuvan sormistani pianonkoskettimille ja sieltä kuulijan korviin. Kuvittelen jokaisen sanan, värin, pakoreitin, vaatteet, argumentin ja vasta-argumentin, jokaisen yksityiskohdan.
Mielikuvitus on romaani, tv-sarja ja elokuva oman kahden korvan välissä, ilman käyttöliittymähankaluuksia tai tarvetta kaukosäätimeen.
Olen mielikuvituksen suuri puolestapuhuja. Joskus tuntuu, että olen viettänyt suurimman osan elämääni erilaisten kuvitteellisten tarinoiden keskellä. Ei käy aika pitkäksi! Silti – tai ehkä juuri sen vuoksi – toisinaan myös mietin mielikuvituksen mahdollisia haittapuolia.
Ensinnäkin sitä on mahdoton vaimentaa. Pääni sisällä on jatkuvasti käynnissä jokin kuvitteellinen keskustelu; iltaisin nukahtamista odotellessa sukellan kaikenlaisten unelmien ja suunnitelmien pariin, joskus koetan tavoitella nuoruuden seikkailutarinoitakin vaikkei enää tunnu niin uskottavalta pukeutua yön sankarin mustaan pukuun, lähteä korjaamaan vääryyksiä, tai tulla valituksi tähtien välisen aluksen henkilökuntaan ;)
Toiseksi mielikuvitus toimii joskus ”oikean elämän” korvikkeena. Kun iskee työllistymismasennus tai muu synkkyys, mielikuvitus rientää apuun ja tarjoaa kainalokeppinä lukuisia versioita, joissa puhelin soi, minut kutsutaan haastatteluun, kaikki sujuu kuin… noh, kuin unelma.
Todellisuuteen putoaminen tuntuu sitten sitäkin pahemmalta. Ja tähän liittyen, tavallaan siis kolmanneksi, jatkuva mielikuvituksessa eläminen estää toimintaa. Sen sijaan, että tekisi ja toimisi, sitä ehkä vain lilluu päänsä sisäisissä tarinoissa.
Vielä mietin: onko mielikuvituksen lento kaikkialla samanlaista vai iskeekö Maslow’n tarvehierarkia senkin sisältöön? Kuvitteleeko köyhä, sairas ja nälkäinen velhoseikkailuja vai leivän, lääkkeitä ja lantteja? Tätä lienee jossain tutkittukin – tietääkö joku lukijoistani vastauksen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti